Ei saa olla liian pieni, muttei liian suurikaan (joku voi pahoittaa mielensä)

​Elämän kolhujen osuessa kohdalle on luonnollista, että sattuu.

Moni kuitenkin pelkää ilmaista kipuaan. Ei ole lupa olla pieni ja heikko. 

Meidät on kasvatettu siihen, että sattumisen hetkelläkään ei saisi sattua. Kompastumisen jälkeen kammetaan heti ylös. "Olepa nyt reipas ja kuivaa kyyneleet." Isot tytöthän eivät itke ja pojat nyt eivät ainakaan. Kukkalaastari päälle ja menoksi. 

Sama tapa seuraa aikuisikään. Heikkouden hetket vietetään yksin, salassa. Muiden edessä pidetään yhä kukkalaastaria ja hymyillään reippaasti.

Samalla piilotetaan osa ihmisyyttä: pienuus, herkkyys, haavoittuvuus. 

Ideoiden virratessa mieleen on luonnollista, että innostuu. Inspiraatio antaa voimaa tarttua idean toteuttamiseen. 

Moni kuitenkin pelkää ilmaista innostustaan. Ei ole lupa olla suuri, voimakas tai ainutlaatuinen. 

Meidät on kasvatettu siihen, että innostua saa vain järkevistä, yleisesti hyväksytyistä asioista. Niistä, jotka sopivat vanhempien, suvun tai suurien massojen maailmankatsomukseen. Turha haaveilla, että aidosti sisältä nousevalla intohimolla kukaan itseään elättäisi. "Älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja."

Samat uskomukset seuraavat mukana pitkin elämää. Asettaudutaan muiden määrittelemään muottiin, jossa menestyä saa sopivasti, mutta ei liikaa. Pärjääminen on sallittua vain vaikeuksien kautta, kovalla työllä. Jos satut kohoamaan korkeuksiin, pian joku haluaa ampua sinut alas. Siksi on helpompaa pysyä tasaisen tunnollisena ja kunnollisena, osana suurta massaa.

Jälleen piilotetaan osa ihmisyyttä: voima, uskallus ja intohimo. Se kaikki suuruus ja ihmeellisyys, joka ihmisessä voi parhaimmillaan olla, kun hän saa siihen luvan – itseltään ja muilta. 

Ihmisyys on nykyisellään sullottu kapeaan muottiin, josta terävät kärjet ovat siloiteltu pois. Liian pieni ei saa olla, mutta ei liian suurikaan. Voimakkaat tunteet, koskettavat haavat ja oma potentiaali on parempi piilottaa, jotta ei turhaan asetu alttiiksi toisten hyökkäyksille.

Miksi me niin helposti hyökkäämme sekä heikkoutta että vahvuutta vastaan? Miksi pelkäämme nähdä toisissamme ihmisyyden kaikki puolet?

Siksi, että toisen surun ja pelon näkeminen nostaa esiin omat vastaavat tunteet – ja niiden myöntäminen sattuu.

Siksi, että toisen rohkeat askeleet korostavat omaa epävarmuutta tai uskalluksen puutetta. Turvallisempaa on lytistää toinen kuin alkaa astua omaan voimaansa.

Harva meistä on pelkästään pieni ja heikko, tai pelkästään suuri ja vahva. Todellisuudessa molemmat ääripäät välimuotoineen löytyvät meistä kaikista – kunhan vain annamme itsellemme ja toisillemme siihen luvan.

Kun lakkaat piilottamasta eri puoliasi ja tunteitasi, vapautat huikean määrän energiaa. Sinulla on lupa olla hyvin suuri ja hyvin pieni, vaikka samana päivänä. Voit ottaa rohkeita askelia, vaikket aina olisikaan varma itsestäsi. Voit olla heikko ja haavoittuva, ja silti uskaltaa. Se on aitoa ihmisyyttä. 

Kuvat: Depositphotos.com